Kumpi tulee halvemmaksi: senioriliikunta, vai lonkkamurtumat?
Viikon uutisoinnissa on kerrottu suunnitelmista säästää 84 miljoonaa euroa sote-järjestöjen rahoituksesta. Keskustelu on ymmärrettävästi keskittynyt siihen, mitä toimintoja joudutaan karsimaan ja mitä vaikutuksia leikkauksilla voi olla.
Leikkausten sijaan investointi?
Mutta entä jos asiaa tarkasteltaisiin toisesta näkökulmasta? Mitä jos sama 84 miljoonaa euroa sijoitettaisiin suoraan kansanterveyteen tarjoamalla maksuttomia ohjattuja lihaskunto- ja tasapainoryhmiä sekä tukemalla senioriliikuntaa kunnissa?
Suomessa on noin 1,3 miljoonaa yli 65-vuotiasta. Kyseessä on nopeasti kasvava ikäryhmä, jonka toimintakyvyn säilymisellä on valtava merkitys sekä yksilöiden hyvinvoinnille että julkisen talouden kestävyydelle.
Miltä 84 miljoonan ohjelma voisi näyttää?
Ajatellaan, että käytettävissä olisi sama 84 miljoonaa euroa.
Ohjelma koostuisi:
- kahden kuukauden mittaisista ohjatuista liikuntaryhmistä
- harjoituksista kaksi kertaa viikossa
- noin 15 osallistujan ryhmistä
- kolmesta harjoittelujaksosta vuodessa osallistujaa kohden
Lisäksi osa rahoituksesta voitaisiin käyttää kuntien senioriliikunnan tukemiseen, liikuntaneuvontaan ja matalan kynnyksen liikuntapalveluihin.
Karkeasti arvioiden 84 miljoonan euron budjetilla voitaisiin tavoittaa jopa noin 150 000 ikääntynyttä suomalaista vuodessa. Toisin sanoen ohjelma tavoittaisi yli kymmenen prosenttia koko yli 65-vuotiaasta väestöstä.
Miksi juuri lihaskunto ja tasapaino?
Ikääntyneiden suurimpia terveyshaasteita eivät ole pelkästään sairaudet, vaan toimintakyvyn heikkeneminen.
Kun lihasvoima ja tasapaino heikkenevät:
- kaatumisriski kasvaa
- lonkkamurtumien määrä lisääntyy
- liikkuminen vähenee
- yksinäisyys lisääntyy
- kotihoidon ja ympärivuorokautisen hoivan tarve kasvaa
Juuri näihin ongelmiin lihaskunto- ja tasapainoharjoittelu on yksi tehokkaimmista tunnetuista keinoista.
Kyse ei olisi huippu-urheilusta tai raskaasta harjoittelusta, vaan tavallisille senioreille suunnatusta turvallisesta liikunnasta, jonka tavoitteena on säilyttää toimintakyky mahdollisimman pitkään.
Mitä yhteiskunta voisi säästää?
Jos 84 miljoonan euron ohjelma tavoittaisi noin 150 000 ikääntynyttä suomalaista vuodessa, säästöjä voisi syntyä useista lähteistä:
- vakavien kaatumisvammojen ja lonkkamurtumien vähenemisestä
- kotihoidon tarpeen lykkääntymisestä
- palveluasumiseen siirtymisen myöhentymisestä
- päivystyskäyntien ja ambulanssikuljetusten vähenemisestä
- omaishoitajien kuormituksen pienenemisestä
- yksinäisyyden ja mielenterveysongelmien vähenemisestä
Varovaisillakin oletuksilla pelkästään kaatumisvammojen vähenemisestä voisi syntyä kymmenien miljoonien eurojen säästöt vuosittain. Jos osa osallistujista säilyttäisi toimintakykynsä niin hyvin, että kotihoidon tai ympärivuorokautisen palveluasumisen tarve siirtyisi vuodella eteenpäin, säästöt nousisivat nopeasti huomattavasti suuremmiksi.
Jos liikunta lykkäisi kotihoidon ja palveluasumisen tarvetta edes osalla osallistujista, yhteiskunnalliset säästöt voisivat nousta pitkällä aikavälillä kymmeniin tai jopa satoihin miljooniin euroihin vuodessa.
Tarkkoja vaikutuksia ei tietenkään voida tietää etukäteen. Mutta juuri siksi ajatus on kiinnostava: harvoin julkisessa taloudessa löytyy investointi, joka voi samanaikaisesti parantaa satojentuhansien ihmisten elämänlaatua, lisätä terveitä elinvuosia ja mahdollisesti maksaa itsensä takaisin useaan kertaan.
Lopulta kysymys ei ole vain euroista. Jokainen ehkäisty kaatuminen, jokainen lisävuosi omassa kodissa ja jokainen toimintakykyisenä eletty vuosi on arvokas sekä ihmiselle itselleen että koko yhteiskunnalle. Siksi olisi perusteltua kysyä, voisiko osa säästöjen sijaan käytettävistä varoista olla tehokkaampaa nähdä investointina kansanterveyteen?
Tämä ei ole uusi idea
Ajatus ei ole utopiaa. Suomessa on jo yli 20 vuoden ajan toteutettu Voimaa vanhuuteen -ohjelmaa, jonka tavoitteena on lisätä ikääntyneiden voima- ja tasapainoharjoittelua. Tulokset ovat olleet lupaavia, mutta toiminta on ollut rajallista ja pitkälti hankerahoituksen varassa.
Tunnetuin kansainvälinen esimerkki on Uudessa-Seelannissa kehitetty Otago Exercise Programme, joka perustuu voima- ja tasapainoharjoitteluun kaatumisten ehkäisemiseksi. Tutkimuksissa ohjelman on havaittu vähentäneen kaatumisia merkittävästi. Joissakin tutkimuksissa jopa noin kolmanneksella.
Entä jos tekisimme tämän oikeasti?
Ehkä oikea kysymys ei olekaan, toimisiko tällainen malli. Kysymys on, mitä tapahtuisi, jos se toteutettaisiin ensimmäistä kertaa aidosti kansallisessa mittakaavassa ja siihen sijoitettaisiin 84 miljoonaa euroa vuodessa?